Mä tosiaan kuumottelin tät reissua aika paljonki, koska tiesin et tuun tapaamaa aika paljonki Nicolen kavereita ja suoraa sanottuna pelkäsin miten ne ottais mut vastaa. Mut se pelko oliki sit ihan turha.
'Okei, seuraavana Iisalmi. Juna hidastaa... Voiei, mä tuun koht tapaamaa ne kaikki. Oah, mä näin Nicolen tost ikkunasta ! Saakelin ovi, avaudu ny, mun nainen on tossa... Ah, se on viimeinki siinä, mun edessä. Missäköhän ne muut on ? Ei väliä, mun nainen on tässä. Haluan halata, haluan tuntee sen huulet omiani vasten. Viimeinki. Hei, mitähittoa, mist toi hurraus kuuluu ? Ja taputus ? Eijuma, tuol ne loput hurraa.'
Lauantai-ilta. Muutama lonkero, muutama kalja. Hyvä fiilis. Musiikkia, yhdessäoloa. Tanssimista. Yhtäkkiä mä tajuan istuvani olkkarin lattialla ringissä muitten kanssa, kaikilla on kädet toistensa ympärillä ja osa nyyhkyttää. Se hetki oli kaunis. Kaikki tuns sen läheisyyden, sen rakkauden, yhteisen välittämisen. Ja mä tunsin viimeinki olevani osa jotain.
Mä tutustuin Nicolee Saaran kautta. Olin sillo Saaran kans yhessä ja Nicole halus tulla Kikis juttelee mulle, käski mun pitää huolta Saarast ja näi eespäi. Vähän sen jälkee Saara tai Nicole teki WA-ryhmän mis oli mä, Saara, Nicole ja Nicolen sillonen tyttöystävä. Needless to say, se ryhmä ei kauaa kestäny, mä erosin Saaran kans ja otettii vähä yhtee. (Välikommentti: oon Saaran kans edellee ihan älyhyvis väleissä.) Täs kohtaa olin jutellu Nicolen kans jo aika lail kaikesta maan ja taivaan välillä ja olin tajunnu et se on oikeesti yks hienoimpii ihmisii ketä tunnen.
Täs kohtaa tuliki sit se Jyväskylän reissu. Saara oli menos kattoo sinne ihmisii ja mä olin menos mun siskolle. Sovittii sit Nicolen kans et nähtäis. Heti ku pääsin Jyväskylää ja junast ulos, mä näin ensin mun siskon, sit Saaran ja sen jälkee Nicolen. Oltii sovittu et mä juoksen heti sen luokse, hyppään sen sylii ja halaan sitä, ja niin mä myös tein. Vaik ei oltu ennen tavattu kertaakaa kasvotusten. Lauantai-iltana mä vietin Nicolen kans aikaa, mun piti tutustuu ihmisii mut lopult päädyttiiki kahestaa teatterin katolle juttelee. Ja se tuntu niin hyvältä, mä pystyin puhuu sen kans ihan kaikesta. Mul oli silloin säätöö yhen toisen henkilön kans, ja mä pystyin puhuu siitäki Nicolelle. Ei ollu mitää mist en ois voinu puhuu, mut mein aika oli rajallinen.
Vähä tän jälkee Nicole eros siit tyttöystävästää, ja se sai mut tajuamaa et mä oon ihastunu Nicolee. Me oltii koko tää aika viestitelty WhatsAppis aika lail päivittäin, Nicolest oli todella lyhyes ajas tullu mulle ihan hiton tärkeeks. Loppujen lopuks 26. lokakuuta päädyttii lopputuloksee et saman tienhän me voitas seurustella virallisesti.
Täs kohtaa mä rakastuin Nicolee.
Nicole oli meillä viime viikon keskiviikost sunnuntaihi, ja ne oli mun elämän täydellisintä aikaa. Oli ihanaa saada nukahtaa Nicolen kasvot mun edessä ja herätä siihe samaa näkyy (vaik kuulemma olin joka yö kääntäny sille unissani selkäni ja yhtenä yönä potkassukki, itelläni ei muistikuvaa tästä). Sain esitellä Nicolee mun ystäville ja kaikki tuntu vaa menevän putkee. Ja semmosii vkloppuja tulee olee vastedeski, ollaa mietitty nyt vaa et millo meen sen luokse. Mua kuulemma odotetaa siel innolla. Huhhuh.
Mä voin ihan suoraan sanoo et Nicole on parasta mitä mulle on tapahtunu todella pitkää aikaa. Nicole on aina siinä jos tarvin sitä, se kuuntelee, se tukee, se lohduttaa, se puhuu, se hassuttelee, mitäikinä. Nicole on täydellinen, mulle.
Mut nyt ku mä makaan mun sängyl, kuuntelen The Fall of Troyta ja ajattelen sua, mä tunnen niin paljon. Ja kaikki pelkkää hyvää. Mua hymyilyttää. En mäkää oo tottunu olee onnellinen, mut viimeinki must tuntuu et sun kans mä voin, ja ennen kaikkee uskallan antautuu sille onnen tunteelle.
Brand New - The Quiet Things That no one Ever Knows
Brand New - Jesus Christ
"Mitä mietit ?"
"Totta puhuen sitä et mitä tekisin jos tätä ei enää olis."
"Mitä tarkotat ?"
"Tarkotan tätä, meitä, sua. Jos sua ei enää olis."
"Turhaa sellasta mietit, mä oon tässä."
Mä en koe itteäni kauniiks ihmiseks. Mut on jatkuvasti ympäröity kauniilla ihmisillä mut en lue itteäni sellaseks. Mun kasvot on epäsymmetriset, mun silmät on eri tasolla. Mun sieraimet on vinot ja korvat eri kokoset. Mun hartiat on jatkuvasti koholla ja jumissa, mun olkanivelet on rikki, mun ryhti on huono. Oon samaa aikaa liian lihava ja liian laiha. Mun jalat on liian paksut ja jalkaterät liian isot. Voisin jatkaa tät listaa loputtomii.
Mut silti sä jaksat sanoa mua kauniiks. Jaksat valaa muhun uskoa, et viel jonain päivänä peiliin kattoessani nään kauniin ihmisen. Se päivä ei tuu olemaa vielä huomenna eikä ehkä monen kuukaudenkaa päästä, mut joskus. Mä haluun nähä sen päivän, sun kanssas.
Mä olen vahva ihminen. Tai ainaki vahvempi ku ennen.
Koeviikon palautuspäivän jälkimainingeissa kotii päästyäni jäin istumaa mun sängylle, ku mun äiti ilmesty mun huoneesee. Siinä keskusteltii niitä näitä, ku yhtäkkiä se sanoo mulle ne sanat, joita en ees tajunnu odottaneeni niin paljon:
"Tiiätkö Hanna, se on ihan sama mitä numeroita sielt koulusta tulee, musta tuntuu niin hyvältä et sä oot tommonen kun olet. Sä juttelet meille, sä hymyilet ja naurat. Tää on se Hanna joka me kadotettii 3 vuotta sitte. Se on hyvä et oot palannut."
Mä en tykkää puhua mun asioista, koska aina ennen jos oon jollekki kertonu jotain mun ajatuksista, se on jossain kohtaa kääntyny mua vastaa, ja pitemmän päälle must on tullu niin vainoharhanen etten puhu ees mun vanhemmille. Joten oon viimeset kolme vai neljä vuotta ollu hiljaa. Must on tuntunu (ja tuntuu osittain edellee) et jos puhun mun asioist tai valitan jostain, mut leimataa heikoks. Mä en oo heikko, mä en halua olla.
Mä en oo siis viimesee neljää vuotee maininnu kenellekkää ees niinkää pienist asioist ku esim et mun hartiat on jumissa, ja koska en sanonu ajoissa, mun vasen olkanivel on suurimman osan ajast lähes käyttökelvoton, enkä mä tiiä saako sit kokonaa kuntoo. Samal taval en kerro myöskää asioist jotka painaa mun mieltä, asioist jotka uhkaa estää mua nousemast aamul sängyst ylös ja menemäst kouluu, uhkaa estää mua näkemäst mun ystäviä, uhkaa estää mua elämäst mun elämää.
Mut viimeinki oon alkanu puhuu. Oon päästäny ihmisiä lähelle, oon avannu mun suun ja päästäny mun ajatukset ulos. Ne ajatukset, jotka oon ennen kahlinnu mun aivojen perukoille. Oon antanu niitten ajatusten ottaa ilmaa alleen ja antanu muiden napata niist tärkeimmät ennenku ne karkaa ulottumattomii. Mä oon kertonu miltä must tuntuu.
Mä puhun ääneen, ja mua kuunnellaan.
Tähän tottuminen vie aikaa.
Mä en tosiaan tiedä mitä mun päässä liikkuu. Tai no tiedän, mut en osaa muotoilla sitä sanoiks. Niin paljon tapahtuu niin nopeesti, enkä kerkee tarttuu hyvii hetkii kiinni. Mut en kyl tiiä tarviiko, koska niit hyvii hetkii tuntuu tulevan koko ajan vaa lisää.
Oon viime viikkoina ollu niin kovin onnellinen. Mä en edelleenkää oo täysin varma onko tää onnellisuutta mitä mä tunnen, mut ainaki tää on sitä lähellä. Koska on tää yks tyttö. Se on yks hienoimmist ihmisist kehen oon ikinä saanu tutustuu. Se on niin kaunis, niin ulkoo ku sisältä. Sen mieli on kaunis, sen sielu on kaunis. Ja ne sanat mitä se mulle puhuu, mä voisin pakahtua. Ja parasta on se et se kokee samoin mua kohtaan.
Ja kuitenkin minusta on hyvä olla sinun vierelläsi nyt kun kaikki loppuu. Odottaa rauhassa mahdotonta tapahtuvaksi. Minä odotan kyllä tässä. Tässä minä olen.
Not with the things that rush up and down this infamous spine
Here comes the love anxiety
Can't let it grab a hold of me
Not after last time
Oon viime aikoina ollu jotenki onnellisempi. Tai no emmätiä onnellisempi, ehkä varmempi ittestäin ku ennen. Oon uskaltanu kävellä selkä suoras ja kattoo ihmisii silmiin. Tää on mulle oikeesti aika iso juttu koska en oo uskaltanu tehä niin ennen, en vaan oo pystyny siihen. Ehkä tähä mun uuteen itsevarmuuteen on vaikuttanu uudet ihanat ihmiset joihin oon saanu tutustuu tai se et alan pikkuhiljaa tykätä omast ulkonäöstäni, tai sit vaan se et saan ylipäätää selän suoraks kunnolla ilman et se fyysisesti sattuu, oon aika suures kiitollisuudenvelas mun hierojalle. Mut nää kaikki asiat viel yhdistettynä hyvään musiikkiin, en vois olla oikeestaan onnellisempi.
Just sinä joka nyt luet tätä. Lukija, seuraaja, mikäikinä. Mä haluan puhua nyt just sulle. Mä pidän susta. Ja miksi ? Siksi että sä luet mun blogia, siksi että sä kestät mua ja mun postaustaukoja, mun huonoa huumoria ja satunnaisia huonojen kuvien pläjäyksiä. Varsinki viime aikoina ku mun inspiraatio on ollu jossain kiven alla eikä multa oo tullu tänne muuta ku shaibaa. Sä et arvaakkaa kuinka mä arvostan sua ihan vaa sen takia että oot klikannu sivupalkista että "Lue tätä blogia", se merkkaa mulle oikeesti aika paljon.
Viime aikoina mä en oikein oo postaillu tänne mitää koska tosiaan mulla ei oo ollu siihen inspiraatioo, ideoita, kuvia tai ylipäätään mitää sanottavaa, enkä mä oo oikein ees tykänny mun blogista niin paljo ku mun ehkä pitäis. Mä haluisin olla semmonen bloggaaja, joka jaksaa tehä postauksii kerran tai kaks viikos, jolla on aina jotain mielenkiintosta kerrottavaa tai joka osais ottaa tai muokata ees hienoi kuvii. Mut koska oon vaa 17-vuotias teinityttö Kouvolan siimeksestä, mulla ei noita ominaisuuksia ole, ainakaa vielä. Mut siihen mä tähtään.
Mulla on suunnitelmana nyt alottaa tää mun blogi periaattees "puhtaalta pöydältä", eli muuttaa mun postausten tyyliä ja näin eespäin. Mä en jaksa poistaa mun vanhoja postauksia, enkä mä oikeestaan haluakkaan, koska sieltä löytyy kuitenki ihan kivaa materiaalia. Oon jo muokkaillu tätä blogin ulkoasua, mitä pidät ? Mä en oo ihan varma pidänkö mä tästä itekkää vielä, tää saattaa muuttuu täst viel mut koita kestää, mä pyydän.
Vielä sen verran tulevist tapahtumista, mun sisko (toi ruskeatukkanen tyttö tosta tokasta kuvasta) on kuukauden sisällä muuttamas Turkuun, joten sieltä varmaan tulee sit jotain settiä ku meen kyläilemää ja muuta. Plus et koulu on alkamassa iha parin viikon päästä, tuun näkee mun ystävii enemmän ja puuhailemaan niitten kans. Ollaa pienel porukal jo suunniteltu kuvausreissuja mm. Helsinkiin, toivottavasti nyt vaa onnistutaa toteuttamaa nää suunnitelmat ennenku ne unohtuu. Ainii ja tosiaan koska oon lukion tokalle luokalle menossa, ni Wanhojen tanssit odottaa mua ens talvena, en ite ainakaa malta odottaa mitä siitäki tulee.
Mä odotan innolla mihin tästä vielä päädytään, ja mä toivon että sä oot ehkä innoissas kans. Koska tää on semmonen seikkailu mihin lähdetää yhdessä.
that rhyme about sticks and stones as if broken bones hurt more than the names we got called and we got called them all so we grew up believing no one would ever fall in love with us that we'd be lonely forever that we'd never meet someone to make us feel like the sun was something they built for us in their tool shed so broken heart strings bled the blues as we tried to empty ourselves so we would feel nothing don't tell me that hurts less than a broken bone
Viime päivät on ollu one big hot mess, mut osittain jopa iha hyväl tavalla. Lähin Summer Uppii iha improlla, ilman et ees tiesin minne meen yöks, tuhlasin puolet mun sen vklopun budjetista paitaan (joka on näin sivumennen sanoen yks mun parhaist ostoksista tähän mennessä), mut edellee melkein joka yö oon edellee pyöriny sängyssä saamatta unta, miettien kaikkee ihan liikaa.
Mä haluaisin et aika kulkis nopeemmin, et voisin pikakelata muutaman vuoden päähän, osittain vaa nähdäkseni mihi oon päätyny. Mulla ei nimittäin tässä kohtaa oo aavistustakaa mihin suuntaa oon matkalla. Kaverit ympärillä menestyy, kuka saa sopimuksen levy-yhtiön kans, kuka valokuvaa milloin mitäki häitä tai keikkoja. Kauniit ihmiset seurustelee. Mä haluaisin vaan tietää mihin tästä oikei päädytään.
En oikein tiedä miten aloittaa tämän. Haluaisin kertoa sinulle niin paljon kaikkea, mutten kykene pukemaan sitä sanoiksi. Kuvata nyt ihmismieltä sanoilla, saman tien voisin yrittää opettaa simpanssille indokiinaa. Eniten haluaisin kai kertoa sinulle, että kaipaan sinua edelleen joka päivä. Kaipaan niin että sattuu. Kipu on raastavaa, eikä asiaa auta se, etten ole kyennyt nukkumaan yhdeksään päivään.
Mutta kuitenkin ajatukseni kulkevat selkeämpinä kuin koskaan.
Juhannus. Keskikesän juhla, rakkauden luvattu aika. Juhannusyön pimeinä hetkinä epätoivoiset vanhatpiiat ja peräkammarin kasvatit etsivät sydämiensä valittuja unissaan kukkapelloilla. Niinä hetkinä olen maannut hereillä ja miettinyt asioita. Miettinyt yksinäisyyttä, rakkautta, meitä. Sinua. Voi kuinka kaipaankaan sinua ja sitä pientä ilkikurista hymyäsi, kuinka kaipaankaan sitä kun naurusi täytti minut ilolla. Ja voi kuinka se sattuu, kun tiedän kuitenkin, ettei menneitä saa takaisin.
Olen käynyt joka ilta kävelyllä, käynyt selvittämässä ajatusten täyttämää päätäni raittiissa ilmassa. Joka kerta olen vaistomaisesti kävellyt siihen samaan paikkaan, junanradan yli ja koivikon läpi, siihen täydelliseen kohtaan josta näkee järvelle. Auringonlasku on täyttänyt maiseman valoilla ja varjoilla niin kauniisti, että olen monesti unohtanut hengittää sitä ihailemaan jäätyäni. Taidan nyt tajuta, mitä 'olemisen sietämättömällä keveydellä' tarkoitetaan. Haluaisin näyttää sinulle sen paikan, haluaisin kuulla kuinka henkesi salpautuu katsellessasi valon ja varjon leikkiä laineiden lomassa. Luulen, että pitäisit siitä paikasta, ehkä yhtä paljon kuin minäkin siitä pidän.
Mutta silti, en voi paeta sitä valitettavaa tosiasiaa, etten kuollaksenikaan uskalla sanoa sinulle mitään tästä. Vaikka kuinka suunnittelisin tätä päässäni ja psyykkaisin itseäni, en kykenisi saamaan ulos sanaakaan. Ehkä siis vain tyydyn miettimään tätä kaikkea itsekseni, pelaan varman päälle ja pidän suuni supussa.
Toinen valitettava tosiasia on se, että rakastan sinua edelleen, enkä usko että se tulee muuttumaan vielä pitkään aikaan. Mutta tosiaan, jos vain pelaan varman päälle, en pilaa sitä minkä olen meistä pystynyt säästämään.
And high up above or down below When you're too in love to let it go But if you never try you'll never know Just what you're worth
Shit happens, ei voi muuta sanoo. Asiat muuttuu, toista ihmistä ei voi omistaa, rakkaus hiipuu ja katoaa.
Aina ei voi voittaa, varmuuden vuoks kannattaa opetella häviämää.
But don't be sad because it's over, be happy because it happened.
Nää hetket on just niitä mihin tuun palaamaa mun muistoissa uudellee ja uudellee. Sisko sai valkolakin, vietin taas yhden ihanan viikon rippileiril uusien pikkusten kanssa, näit muistoi en haluu enkä tuu vaihtamaa mihinkää.
Oon niin onnellinen, voinko tehdä täst pysyvän olotilan ?
"Ja kuitenkin minusta on hyvä olla sinun vierelläsi nyt kun kaikki loppuu. Odottaa rauhassa mahdotonta tapahtuvaksi. Minä odotan kyllä tässä. Tässä minä olen."
Kuinka suunnaton voi olla ihmisen pettymys toista kohtaan, kuinka paljon kaksi ihmistä voivat
valehdella toisilleen tuntematta tuskaa, kuinka paljon he voivat tehdä vääryyttä toisilleen.
Ja kuinka paljon viattomat sivustakatsojat saavat siitä kärsiä.
If the darkness came tomorrow Could I keep you in my mind ?
Välillä mä mietin että mikä täs maailmassa muuttuu, jos mikään ikinä. Onko se ihmiset jotka muuttuvat, ympäröivä maailma vai mikä ? Koska joka aamu jokin on erilailla kuin 24 tuntia aikaisemmin. Toisaalta maailma muuttuu koko ajan, sehä opetetaa koulussaki että litosfäärilaatat liikkuu ja mitä kaikkee, mut se tapahtuu kaikki niin hitaasti. Joten onko se sitte ihmiset jotka muuttuu ? Itse en ainakaa oo huomannu muuttuneeni, oon edellee se sama huomion ja hellyydenkaipunen mulkku ku aina ennenki. Samoin ihmiset mun ympärillä, ei ne mihinkää muutu, ne on samanlaisia päiväst toisee. Mikään ei muutu mut samal mikään ei pysy ennallaa.
Muutamiin pariin päivään mun mielialat on menny täydellist vuoristorataa, oon tuntenu täyttä onnellisuutta, kiehuvaa raivoo ja kaikkee silt välilt, ja jotenki toi raivo on jääny kalvamaa. Ei sillä et se kytis mun sisäl ja kasvais, vaa ylipäätää se ajatus ja muisto siit suunnattomast vihasta jota mä tunsin. En uskonu et oisin tarpeeks vahva sellasii tunnereaktioihi, joten nyt vaa elän hämmennyksessä. Oon tottunu pysymää omalla mukavuusalueellani mut nyt mun rajoja koetellaa joka tavalla ja joka duunnast, mut se ei kyl välttämättä oo huono juttu. Kaikesta huolimatta oon kovin tyytyväinen mun tilanteeseen, ja mä odotan innolla mitä tulevaisuus tuo.
Olen ulospäin suuntautunut ja ystävällinen. Haluan tehdä
parhaani ihmissuhteissa, ja toisinaan toisten odotusten täyttämisen tarve
muodostuu minulle ongelmaksi. Tilanteet, joissa ei ole tarkkaa järjestystä,
tuntuvat mielestäni kaoottisilta. Tarvittaessa ohjaan asioita oikeaan suuntaan,
mutta en vaadi päätösvaltaa yksin itselleni. Ihmistyypilläni on taipumus olla
hieman liian kova itselleen, varsinkin jos oma suoriutuminen ei vastaakaan
odotuksia. Haluni auttaa toisia on niin voimakas, että saatan huomata tekeväni
paljonkin tarpeetonta työtä toisten puolesta. Varsinkin, jos tällaista ei
arvostetakaan, turhaudun helposti.
Vaikka ympärilläni on koko ajan ihmisiä, tunnen jatkuvasti
olevani yksin. Asiat tuntuivat menevän melko täydellisesti viime viikkoina, mutta
koska ihmiset muuttuvat, parisuhteet muodostuvat ja ystävät jäävät, olen
huomannut olevani kovin katkera. Olin saanut huomiota, kuulumisiani oli
kyselty, tunsin olevani kaivattu. Mutta niin, asioita tapahtuu ja tunnen nyt
olevani yksinäisempi kuin koskaan. Haluaisin vain niin kovasti löytää sen
ihmisen, jonka kainaloon voin päivän päätteeksi käpertyä ja nukahtaa, jonka
vierestä voisin aamulla herätä hymy huulilla, jonka kanssa jakaa tämä kaunis,
ilkeä, värikäs elämä.
Meno hiton letkee. Iltasii kävelylenkkei kameran kera, täyden hiljasuuden kuuntelemista. Korvia huumaava hiljaisuus, alan pikkuhiljaa tajuta mitä se tarkottaa. Käsiin ja jalkoihin piirtelyä, tatuoinneist haaveilua, suunnittelua. Tänää kysyttii just yhest piirroksest kämmenseläs et "onko tuore leima, kai toi on aito ?" Hetkeks hämmennyin ennenku osasin selittää et tusseilla vaa koulus tuhrinu jotai.
Nää päivät kiitää mun ohi ku luotijunat, kerkeen nauttii sen pienen hetken kunnes huomaan olevan taas ilta. Tääki päivä meni skeittiparkeil hyöries, muutama kuva tuli napsittuu, sithä me bägättii ja jauhettii kaikest aivan turhast, naureskeltii ku Mikko kierii pitkin nurmikoit. Chilli meno, mahtava ympäristö ja ilmapiiri. Junista myöhästellin, puolivahingossa kuitenki. Auringonpaistetta ja musiikkia, yhdessäoloa ja yhteenkuuluvuutta. Alan tuntee pikkuhiljaa kuuluvani tänne sittenki.
Elämä hymyilee. Maa on niin kaunis. Kirkas Luojan taivas. Hyvä päivä olla elossa.
Kotilorttoamista ja kevään merkkejä. Boheemiutta ja aikatauluja. Käsiin piirtelyä ja koulutehtäviä. Sosiaalisuutta ja erakoitumista. Katupölyä ja dippijauhetta. Vanhoja ystäviä ja uusia tuttavuuksia. Musiikkia ja absoluuttista hiljaisuutta. Kofeiinia ja 6 tunnin yöunia. Liikuntaa ja laiskuutta. Vielä vähän lisää kotilorttoamista.
Mulle on viime viikkojen aikana tapahtunu niin paljon ja samal niin vähän. Mun itsetunto on ottanu osumaa mut samal kasvanu iha suunnattomast, mun ajatuksii on torjuttu mut mun tajunta on laajentunu. Oon alkanu ajattelee asioit enemmän, must on tullu suvaitsevaisempi, oon löytäny mun paikan maailmas. Tajunnanvirta suoltaa ajatuksii jatkuval syötöl, niin kovaa et kerkeen just ja just tarttuu niihin kiinni.
(c) Verneri (Niko ja Ville vaa otti mun laukun ja näin kävi, taustalla hämmentynyt meiksi)
^(c) Ville Bröijer | (c) meiksi^
Anteeks, anteeks ja vielä kerran anteeks tät mun postaustaukoo, mut kun ei oo kuvamateriaalii ni mitäs postailet ? :c Luojan kiitos mul on onneks kameroit omaavii ystäviä, eli oltii siis viikko sitte Villen, Nikon ja Verkun kaa kuvailees Lahessa koulun jälkee, oli iha semi jees reissu koska vaik mul ei omaa kameraa ollu mukana, ni sain sit ottaa Villen 60D:llä muutaman kuvan, ja kyl niist iha hyviiki otoksii löytyy, kuten noi pari ekaa kuvaa ja sit toi vika kuva Villest, oon tyytyväinen itteeni :)
Mitäköhän muuta uutta mun elämään kuuluu... Oon värjänny hiukset sinimustaks koska se 15cm juurikasvu ei ollu enää kauheen kivaa kateltavaa, oon käyny porukoitten kaa Norjassa mut sielt ei suuremmin oo kuvii, oon pärjänny nyt kuluvalla koeviikolla tähä mennes ihan hyvin ainaki mun omalla mittakaavalla, oon tuntenu onnistuvani aika monissaki asiois viime aikoina ja oon alkanu pitää ittestäni enemmän, mikä on iha hyvä juttu :)
Muttajoo voisin jättää turhat hölinät ny tähän ja palata lukemaa viel hetkeks filosofiaa ja sen jälkee käydä nukkumaa etten taas huomenna näytä ihan itse kuolemalta. Öitä !
